Synnytyskertomus - esikoinen & kuopus

Kaksi ihan erilaista synnytystä kokeneena voin sanoa, että traumojakin jättäneen synnytyksen jälkeen kykenee vielä uuteen suoritukseen. Esikoiseni syntymä muuttui lopussa kivuliaaksi imukuppisynnytykseksi, kun taas kuopuksen syntymä ei olisi voinut paremmin mennä. Ensimmäisen synnytyksen ollessa edessä luin toisten synnytyskokemuksista, erilaisista kivunlievityskeinoista ja synnytysasennoista sekä synnytyksen vaiheista. Mietin tulevaa synnytystä sitä enemmän mitä lähemmäs h-hetkeä tultiin; ajatuksissani oli, kuinka synnytys tulisi menemään, paljonko kipua tuntisin, mutta myös se että kohta saisimme tavata "Minimme". Synnytykseen valmistautumisesta löytyy paljon tietoa, johon on hyvä perehtyä, mutta mieli kannattaa pitää avoimena, koska synnytyksen kulkua ei voi ennustaa.

Esikoisen syntymä

Esikoisemme syntymää saimme odottaa niin kauan, että ehdimme jo saada ajan sairaalalle käynnistysarvion tekemiseen ja itse käynnistykseen, kun mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta ei 40+2 viikkoon mennessä ollut. Minulla oli jonkin verran harjoitussupistuksia raskauden aikana, mutta ne tuntuivat lähinnä vain vatsan kovettumisena, joten kun varsinaiset supistukset alkoivat, ne kyllä tunnisti. Aloin tuntea ennakoivia supistuksia perjantaina (rv 41+4), käynnistysarviota edeltävänä yönä. Lähtiessäni mieheni kanssa sairaalalle ajattelin, että palaisimme kotiin vasta vauvan kanssa. Näin se ei kuitenkaan mennyt. Käyrillä ja ultrassa ollessani supistuksia tuli, mutta ne eivät olleet vielä kovin voimakkaita. Vauvalla oli kohdussa kaikki hyvin, ja sisätutkimuksessa selvisi, että kohdunkaula oli lyhentynyt ja pehmennyt, mutta kohdunsuu ei ollut vielä auennut. Sain päättää, palaisimmeko kotiin vai jäisimmekö jo sairaalalle, mutta koska lääkäri arvioi synnytyksen todelliseen käynnistymiseen kuluvan vielä aikaa, palasimme kotiin.

Supistuksia tuli viikonlopun aikana satunnaisesti, mutta lauantai-iltana (rv 41+5) niitä alkoi tulla yhä tiheämmin. Meille oli varattu aika synnytyksen käynnistämiseen sunnuntaiaamuksi, ja ajattelin sinnitteleväni sinne asti, mutta puolen yön jälkeen supistukset olivat jo niin kivuliaita ja säännöllisiä, että valmistauduimme sairaalalle lähtöön ja tilasimme taksin. Kolmen aikaan yöllä saavuimme sairaalalle, ja olin käyrillä puolisen tuntia supistusten ja vauvan sydänäänien tutkimiseksi. Kaikki oli kunnossa, ja seuraavaksi pääsimme ammeelliseen synnytyssaliin. Olin 3-4 cm auki tässä vaiheessa ja halusin kokeilla ammeessa oloa supistuskipujen lievittämiseksi. Vietin ammeessa tosin vain puolisen tuntia, koska jostain syystä minua vilutti jopa 35 asteisessa vedessä. Olin avoin kätilön ehdotuksille, ja hänen suositeltua kokeilemaan lihakseen pistettävää kipulääkettä otin sen, jotta pystyin nukkumaan edes jonkin aikaa. 

Ammeessa, TAYS.

Kipulääkkeen vaikutuksen loputtua ja kivuliaiden supistusten palattua, halusin epiduraalin. Jännitin hieman sen ottoa, mutta piikin pistänyt lääkäri osasi työnsä hyvin, eikä tähän mennyt kuin muutama minuutti. Hetken päästä en tuntenut enää alaselkää polttavia supistuskipuja, vaan pystyin rentoutumaan. Epiduraalipuudutteen lisäksi alavatsani päällä oli koko ajan lämmitetyt geelipussit, joita voin myös suositella kivunlievitykseen. Ja sitten vain odoteltiin; aamuvuoron kätilö vaihtui toiseen, söin lounasta ja sikiökalvot puhkaistiin, koska lapsivesi ei ollut vieläkään mennyt. Lepäilin, ja epiduraalin vaikutuksen heiketessä lääkettä lisättiin, kunnes kaikki kolme annosta oli annettu. Epiduraali mahdollisesti hidastutti synnytyksen etenemistä, ja supistuksia edistettiin oksitosiinilla. Kätilö vaihtui jälleen, ja synnytys eteni kohdunsuun auetessa pikkuhiljaa, kunnes olin 10 cm auki ja sain alkaa ponnistaa.

Ponnistusvaihetta oli odotettu, mutta huono puoli oli se, että kolmannen epiduraaliannoksen vaikutus loppui juuri ennen sitä, ja tunsin taas kipeät supistukset. Lisäksi ponnistusvaihe pitkittyi ja huoneeseen jouduttiin kutsumaan kätilön ja kätilöharjoittelijan lisäksi vielä toinenkin kätilö ja lääkäri. Vauva oli ahdingossa kaulan ympärille kiertyneen napanuoran takia, ja hänet oli saatava äkkiä ulos. Olin tähän asti ponnistanut kylkiasennossa sängyllä maaten, mutta tämä asento piti nyt episiotomiaa eli välilihan leikkausta varten vaihtaa puoli-istuvaan asentoon, jossa jalkani lepäsivät jalkatuilla. Asento tuntui epämukavalta, ja huoneessa olevien ihmisten määrä ahdisti. Olin hyväksynyt kätilöharjoittelijan mukana olon synnytyksessä, mutta kivuissani olisin toivonut kokeneen henkilön tekevän episiotomiassa tarvittavat toimenpiteet, kuten puudutuksen laiton ja välilihan leikkaamisen. Näin leikkaamiseen käytettävät sakset harjoittelijan kädessä, kuulin harjoittelijan lääkärille esittämän kysymyksen: "Laitanko puudutuksesta ensin vain puolet?", ja vaikka lopulta kai sain koko puudutusannoksen, tunsin kuinka välilihani leikattiin. Ajattelin mielessäni, että jos tästä elävänä selviän niin en kyllä enää ikinä synnytä, ja että vieläköhän olisi mahdollista päästä keisarinleikkaukseen. Seuraavaksi vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi, joka lähti pari kertaa irti vauvan paksujen hiusten vuoksi. Kolmannella kerralla vauva saatiin kuitenkin vedettyä ulos, ja kivut loppuivat kuin seinään. 

Hetken ajattelin, oliko vauva elossa, kun mitään ääntä ei ihan heti kuulunut, mutta lopulta hän päästi ensimmäisen huutonsa. Koin valtavaa helpotusta, kun mieheni oli leikannut vauvan napanuoran, ja sain pikkuisemme rinnalleni. Sillä aikaan, kun ihastelimme pientä poikaamme, lääkäri ompeli episiotomiahaavan ja tikkasi toisen asteen repeämät. Tähän episiotomiaa ennen annettu puudutus auttoi, enkä tuntenut kipua. Myös istukka ja repaleiset kalvot syntyivät kivuttomasti hetken päästä. Säännöllisten supistusten alkamisesta jälkeisten syntymiseen kesti 19 tuntia ja 20 minuuttia. Synnytyksen jälkeen odottelimme vielä viisi tuntia synnytyssalissa ennen siirtymistä synnytysvuodeosastolle. Toiveenamme oli päästä suoraan TAYS:n potilashotellin Perheonni-yksikköön, mutta huteran oloni vuoksi katsoimme parhaaksi, että viettäisin ensimmäisen yön synnyttäneiden osastolla. Mieheni ei saanut jäädä osastolle, vaan palasi yöksi kotiin. Yö meni hyvin, ja kätilöt opastivat vauvan hoidossa. Seuraavana päivänä siirryimme potilashotelliin, jossa vietimme perheenä vielä yhden yön ennen kotiutumista.

Huoneemme TAYS:n potilashotellin Perheonni-yksikössä, Tampere.

Kuopuksen syntymä

Ensimmäinen synnytys jätti traumoja, enkä ollut varma, uskaltaisinko edes yrittää toista lasta synnytyskipujen takia. Ajatus siitä, ettei Lorenzo saisi mahdollisuutta sisarukseen kuitenkin suretti niin paljon, että rohkaisin mieleni. Sekä minulla että miehelläni on sisaruksia, joten ilahduimme suuresti toisesta raskaudestani. Jo alkuraskaudesta mielessäni pyöri edessä oleva synnytys ja pelonsekaisin tuntein odotin, kuinka se tulisi menemään. H-hetken lähestyessä onnistuin kuitenkin rauhoittamaan mieleni ja uskoin siihen, että jokainen synnytys on erilainen ja että kaikki voisi mennä hyvinkin. Ja niin kaikki lopulta menikin 😊

Kaksi päivää ennen synnytystä, Tampere.

Kuten ensimmäisen raskauden aikana, harjoitussupistuksia minulla ei juurikaan ollut. Jännityksellä odotin, milloin synnytyssupistukset alkaisivat, ja etenisikö synnytys nopeammin kuin esikoisen kohdalla. Synnytystä edeltävänä päivänä tunsin illan aikana muutamia supistuksia pitkän kävelylenkin aikana sekä sen päätteeksi, mutta ne kuitenkin loppuivat yöksi. Aamulla aikaisin mieheni lähtiessä töihin tunsin taas supistuksia ja mietin, että tänään varmaan lähdetään synnyttämään. En kuitenkaan pyytänyt häntä jäämään vielä kotiin, koska epäilin supistusten vielä laantuvan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan supistuksia tuli koko aamun säännöllisesti noin kymmenen minuutin välein, ja pikkuhiljaa ne kipeytyivät. Kello kymmenen aikaan laitoin miehelleni viestiä, että hän voisi lähteä töistä ja palata kotiin, koska supistusten lisäksi huomasin limatulpan irtoavan. Järjestin veljeni vahtimaan esikoistamme ja toivoin, että Francesco ehtisi kotiin ennen kuin sairaalaan olisi pakko lähteä.

Supistukset olivat koko aamun ja iltapäivän säännöllisiä ja kipeytyivät sekä tihenivät pikkuhiljaa. Kestoltaan supistukset eivät olleet pitkiä, joten kestin kivun hengitellen. Mieheni oli kotona kolmen jälkeen, ja tuolloin supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein. Yhden todella kivuliaan supistuksen jälkeen (tuntui kuin kohdunsuu olisi revähtänyt auki) tilasin taksin ja lähdin mieheni kanssa sairaalalle. Olin käyrillä puolisen tuntia, minkä aikana keskustelimme kätilön kanssa edellisestä synnytyksestäni ja synnytystoiveistani. Olin 4 cm auki ja kätilö tiedusteli, halusimmeko käydä vielä kävelyllä vai siirtyä suoraan synnytyssaliin; en uskaltanut enää lähteä mihinkään, joten suuntasimme synnytyssaliin.

Ilokaasua jumppapallolla, TAYS.

Kätilön ehdotuksesta kivunlievitys aloitettiin ilokaasulla ja toivomani epiduraalin laittoa lykättiin, jotta sen vaikutus saataisiin ponnistusvaiheeseen. Niinpä jumppapallon päällä hytkyen yritin hengitellä ilokaasua aina supistuksen tullessa, mutta en kokenut sen juurikaan auttavan kipuun. Ensimmäinen henkäys ilokaasua sai pääni vähän sekaisin, muttei muuta. Pikkuhiljaa typen määrää ilokaasussa nostettiin, mutta tälläkään ei ollut vaikutusta. Ilokaasun hengittämiseen keskittyminen vei ajatukseni kuitenkin sen verran pois supistuskivuista, että kestin näin siihen asti kun olin 8-9 cm auki. Onneksi tajusin pyytää epiduraalia tässä vaiheessa, koska viimeiset hetket sen saamiseksi olivat käsillä. Epiduraali vaikutti nopeasti ja polttava kipu alaselässä lakkasi, mutta pystyin tuntemaan supistusten tulon jomotuksena. Lapsivesi ei ollut vieläkään mennyt, joten kalvot puhkaistiin. Jos tämä olisi tehty aiemmin, synnytys olisi luultavasti ollut ohi vieläkin nopeammin, sillä kalvojen puhkaisu aiheutti vauvan laskeutumisen niin, että sain alkaa ponnistaa.

Ensin kokeilin ponnistaa kylkiasennossa ja hetken päästä vaihdoin puoli-istuvaan asentoon kätilön ehdotuksesta. Joka supistuksella vauvan syntymä läheni, kätilö tuki välilihaa repeämien estämiseksi ja rauhallisissa olosuhteissa tyttäremme tuli maailmaan. Ponnistusvaihe oli kivuton, mutta tunsin vauvan ulostulon. Esikoisen syntymään nähden tunnelma oli ihan erilainen; kun ensimmäisen kohdalla luulin kuolevani, olo oli nyt todella seesteinen. Vaikka napanuora (joka oli lähes metrin pituinen 😅) oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille, ei kummempia toimenpiteitä tarvittu, sillä kätilö oli pystynyt löysyttämään sitä synnytyksen aikana. Säästyin repeämiltä, ja paria nirhaumaa hoidettiin sumutettavalla puudutteella. Synnytyksen kesto säännöllisten supistusten alkamisesta istukan syntymään oli 9 tuntia ja 53 minuuttia. Olen todella kiitollinen kätilölle, jonka hoidossa sain koko synnytyksen ajan olla; synnytyspelkoni kaikkosi. 

Iltapala synnytyksen jälkeen tuoreille tyttövauvan vanhemmille, TAYS.

Raskausajasta voit lukea täältä 😊